Koska Rikosseuraamuslaitoskin on vastikään päivittänyt epäasiallisen kohtelun ja häirinnän ohjeistustaan, ajattelin antaa aiheeseen myös oman viisisenttiseni.

Häirintä ja epäasiallinen kohtelu ovat osa työelämän todellisuutta. Se on valitettava totuus. Lainsäädäntö ja työturvallisuusmääräykset määrittelevät häirinnän kapeasti: Häirintä on toistuvaa ja jatkuvaa toimintaa, joka loukkaa työntekijän ihmisarvoa tai terveyttä. Kun puhumme työpaikkahäirinnästä, moni kuvittelee mielessään dramaattisia tilanteita, kuten kurkku suorana huutavan esimiehen, julkisen nöyryytyksen tai henkilökohtaisuuksiin menevät solvausviestit. Työelämän arjessa rajat eivät kuitenkaan ole näin selviä.

Aloitetaan siitä, mitä epäasiallinen kohtelu ei ole. Ensinnäkään sitä ei tulisi kuvata henkilökemioina, asenteina tai luonteenpiirteinä. Myöskään ihmisten väliset näkemyserot, vaikka ne huonontaisivat keskinäisiä suhteita, eivät ole häirintää. Yleistä on myös, että perustellut työnjohdolliset toimenpiteet tulkitaan kiusaamisena. Työtehtävien antaminen ja seuranta, työtä koskevat päätökset, ohjeet ja määräykset sekä puuttuminen työsuoritukseen eivät kuitenkaan ole epäasiallista kohtelua.

Se, mikä mielestäni paremminkin kuvaa epäasiallisen työelämän arkea, on hiljainen nakerrus, joka saa työntekijän kadottamaan uskon itseensä: toistuvat piikittelyt, osaamisen vähättely tai epämääräinen tunne siitä, että jää ulkopuolelle, vaikka tekee työnsä hyvin. Viikkojen ja kuukausien kuluessa ne alkavat painaa. Rajan huomaa ylittyneen vasta, kun motivaatio on kadonnut ja aamuisin on vaikea lähteä töihin. Tällaista hivuttamalla tapahtuvaa epäasiallista kohtelua on vaikea nimetä ja osoittaa. Ja jos joitakin epäilyksiä tuokin esille, tilanteet voidaan aina selittää pois.

Otetaan vertailukohta rikosseuraamusalan työntekijöille tutusta maailmasta eli rikkinäisistä kotioloista. Kun kasvava lapsi elää alkoholistiperheessä, missä valvotaan yöt ja nukutaan päivät, aikuisten käytös on arvaamatonta ja juhlapyhät ovat kaikkea muuta kuin juhlaa, lapsesta alkaa tuntua, että myös koko maailma on yhtä kaoottinen. Silloin reaktiona on joko itseensä käpertyminen tai aggressiivinen puolustautuminen. Jälkimmäinen on monelle vangille tuttu selviytymistapa.

Periaatteessa työpaikoilla on kyse samankaltaisesta psykologisen turvallisuuden eroosiosta. Työntekijä ei lähde työpaikasta ensimmäisen huonon vitsin tai ilkeän kommentin vuoksi – hän lähtee silloin, kun ei enää tunne olevansa arvostettu osa työyhteisöä. Väitänkin, että ihminen kaipaa – jopa rahaa enemmän – kokemusta tulla kuulluksi ja arvostetuksi osana omaa yhteisöään. Tämä selittää sen, miksi esimerkiksi Rikosseuraamuslaitoksen HenkilöstöBarossa, eli työtyytyväisyyttä kartoittavassa henkilöstötutkimuksessa, kokemukset epäasiallisesta kohtelusta ovat yleisempiä kuin häirintäilmoitusten lukumäärä antaisi ymmärtää.

Häirinnän ja epäasiallisen kohtelun tapauksissa ei ole voittajia, on vain häviäjiä. Yleensä kun prosessi lähtee liikkeelle, niin vahinko kiusatulle on jo tapahtunut, ja kiusaajallekin on odotettavissa vain sapiskaa. Jokainen meistä voi vaikuttaa pienillä teoilla siihen, millainen työpaikan ilmapiiri on: kysymällä mitä kuuluu, arvostamalla toisen osaamista, jättämällä piikin sanomatta. Työyhteisö ei pysy terveenä itsestään, vaan sitä pitää hoitaa – aivan kuten mitä tahansa ihmissuhdetta.